Harrastajan kolumni – Pelikenttä on kuin persoonallisuuksien akvaario

Sisko Tuukkanen, on psykologi ja intohimoinen sulkapallon harrastaja. Hän on pelannut nelinpeliä 27 vuotta kaksi kertaa viikossa ja intoutui nyt kirjoittamaan harrastuksestaan kolumnin. Hänet voi bongata Helsingin Tennisstadionin sulkiskentillä ja jälkipelit – ne käydään Bistron puolella. 

Sulkapallon pelaaminen vaan on niin siistii. En keksi mitään huonoa. No ehkä sen, ettei kentällä pääse piiloon mitään elämän osa-aluetta, vaikka juuri kyseisellä hetkellä kovasti haluaisi. Nelinpelin näyttämö on juuri sopivan kokoinen.

Miksi sulkis olisi mailapeleistä mahtavin? Eroaako sulkispelaajat esim. kössin tai tenniksen harrastajista? Vimmaista sekapelaajaakaan ei erota ulkoapäin. Ja racketlon voisi hyvin olla ollut mun laji. Olisin varmaan tykännyt tästä sulkis, tennis, pingis, kössi -mailapelien neliottelusta.
Noiden neljän ero kiteytyy parhaimmillaan siinä hetkessä, kun odottaa syöttöä vastapuolelta. Se odotus tuntuu sulkiksessa parhaalta. Jotenkin hauskimmalta. Kun taas pöytätenniksessä keskittyminen syöttöön on vähän kireämpi, tenniksessä raskaampi, squashissa levoton.

Sulkiksen rytmi ja tempo on sopiva. Tenniksen pulssi on liian hidas ja kova, kössi on rytmihäiriö ja pingis on kevyt ja vikkelä. Sulkis on vähän kuin flamenco. Siinä on yllätyksellisyyttä ja tyhjiä tahteja, nopeutta, keveyttä ja lattiasta ponnistettavaa voimaa.

Jälkipeli on olennainen osa sulkisharrastusta. Nelinpeli on hauskinta, koska se tuo virtaa enemmän keskusteluun. Pöydän ääreen kerääntyy usein niitäkin, jotka eivät enää voi pelata tai pelasivat viereisellä kentällä. Meidän jälkipelipöydän ikäjakauma vaihtelee 4stä 97 -vuotiaaseen. Porukasta voi päätellä, että sulkista harrastaa monenlaiset ihmiset. Vain ne ikävät tyypit puuttuu. Yksi paska voisi olla jengissä kasvatuksen vuoksi. Mitenhän sellaisen rekrytoisi!

Varusteiden esittelyä ei voi tässäkään välttää. Pallot (pallo?), mailat ja tossut herättää helposti keskustelun, joka muistuttaa politiikasta tai laihdutusmetodeista hehkutusta.

Sulkapallo voi olla muovinen, hiilikuituinen ja hanhen- tai ankansulkainen. On hitaita ja nopeita palloja. Virallisissa kilpailuissa harjoittelupallot ovat ankan sulista ja kisapallot hanhen sulista. Niitä virallisesti oikeita, siis sulkaisia, pitää hoitaa kuin kasveja. Kastella ja kostuttaa pelikassissa mukana olevia, ja varasto pitää säilyttää jääkaapissa. Jos varasto on iso voi juhlapyhinä olla vaikeuksia. Tavallinen hoitovirhe on jättää pelikassi lattialämmityksen päälle. Sulat lentelevät pitkin kenttää ja niitä sitten pitää poimia, ettei liukastu.

Jos kuuluu oikean sulkaisen pallon kannattajiin ei voi keskustella järkevästi pallotyypeistä muovin puolustajien kanssa. Kun hiilikuituiset sulkapallot ilmestyivät valikoimaan, toivoin, että ne toimisivat sillanrakentajina. Ne jäljittelevät myös ulkonäöltään sulkaisia. Mutta niistä kuuluu outo lyöntiääni, ne lentävät aavistuksen hitaammin ja muutenkin tuntuvat kädessä tahmeilta. Joten ei tullut kompromissia. Mutta nyt sulkaisten ja muovisten pallojen kannattajat voivat yhdessä haukkua hiilikuituisia.

Kukaan ei ole vielä lyönyt jälkipelipöytään ekologisia näkökohtia tai eläinten oikeuksia perusteluksi pallon tyyppivalinnalle. Nypitäänkö hanhen ja ankan sulat elävistä linnuista ja jalostetaanko niitä erikseen? Tuottavatko ankat ja hanhet monta satoa elämänsä aikana ja millaisissa oloissa ne kasvavat? Saako sulkapallon sulkia kasvattava lintu toteuttaa lajityypillistä käyttäytymistä suurimman osan elämäänsä ja kuolla kivuttomasti? Joka palloon nypitään 16 ankan tai hanhen sulkaa. Mielikuva alkaa häiritä!

Näitä miettiessä muovisen pallon psykologinen ja ekologinen arvo alkaa nousta kohisten. Ja rahallisesti muovipallo on halvempi, kestää kauemmin, sitä ei tarvitse hoitaa eikä siitä irtoa mitään. No onhan se aavistuksen raskaampi, löystyy ja repeää käytössä. Mikähän sen maatumisaika on?

Kun aloin kirjoittaa tätä tekstiä, olin varma sulkaisten pallojen kannattaja, ja nyt se varmuus on kadonnut. Virallisia kilpailusääntöjä pitäisikin muuttaa pallotyypin vaihtamiseksi.

Sitten mailat. Maila tuntuukin nyt helpolta asialta ankkojen ja hanhien jälkeen. Keveys, jäykkyys, painopiste ja hinta ovat mailojen perusominaisuuksia. Se voi olla alumiininen tai hiilikuituinen ja grippi paksumpi tai ohuempi. Myöhemmin maila alkaa puhutella henkilökohtaisesti ja siitä oppii keskustelemaan pitkästi ja tunteellisesti.

Pukeutumiskoodi on vähän vaikealukuinen sulkapallossa. Raidalliset, pilkulliset tai muuten graafisesti levottomat vaatteet eivät siihen kuitenkaan sovi. Valkoinen sulkapallo katoaa niiden visuaaliseen viidakkoon. Jos paita on liian pieni tai housut lepattaa laajasti, on peli hankalaa. Joten mahdollisimman mukavasti istuvat yksiväriset ja vaaleat tai tummat mieluummin kuin kirjavat ja kirkkaanväriset. Tossuissa sen sijaan saa olla räiskettä ja väriä. Lestiltään sopivien löytäminen vaatii muutaman jalkakivun, irronneen kynnen ja turhan känsän.

Pelaajan luonne ja tavat tulevat kauniisti esille kentällä. Pelikenttä on kuin persoonallisuuksien akvaario. Pelaajista kuuluu myös erilaisia ääniä. Osa heistä on tosi hiljaisia ja toiset taas karjahtelee, puhisee ja sihisee. Oma lajinsa on urheiluselostaja. Joku huutaa onnistuessaan ja toinen taas epäonnen hetkellä. Kiroilijoita, hyppijöitä ja kiljujia on enemmän aloittelijoissa. Kokenut pelaaja joko jäädyttää itsensä tai sylkee yhden kirosanan, kun lyönti ei kulje tai jalat tottele. Mitä parempi pelaaja sitä luontevammin on hiljaa. Ja ne suuret raivarit on kuitenkin lopulta aina teatteria.

Oppiminen, vanheneminen ja sulkapallo ovat taitolajeja.

TEKSTI SISKO TUUKKANEN

Kuvassa Sisko Kerimäellä 1960-luvulla.

Yhteistyössä